3. Luku-urakan päätteeksi

Nyt kirjan luettuani ensimmäiset ajatukset ovat, että vanhasta iästään huolimatta on tarina yhä nykyäänkin joissain määrin mukaansa tempaava, kunhan tottuu kielen vanhanaikaisuuteen.

Kirja rakentuu 2 eri näytelmänpätkästä. Ensimmäiseksi on traaginen tarina Kreonista, jonka päätännälliset virheet kostautuvat tämän vaimon, pojan ja pojan tulevan vaimon kuolemalla. Molemmat tarinat linkittyvät toisiinsa ja edellä mainittu tapahtuu ajallisesti myöhemmin esitetyn näytelmän jälkeen.
2:ssa näytelmässä kerrotaan kuningas Oidipuksen tarina, jossa hänelle paljastuu toteen käynyt ennustus, jonka mukaan hän surmaisi isänsä ja naisi äitinsä. Tämäkin tarina on hyvin traaginen, ja päättyy liki samaan lopputulokseen kuin 1. tarina.

Voisi siis sanoa, että kirja käsittelee insestiä ja sen seurauksia kyseisellä aikakaudella, vaikka kirjan päähenkilö ei siis tiedä, että harrasti paraikaa insestiä. Aihe on vieläkin hyvin arka, vaikka kirjoitushetkestä onkin kulunut jo toistatuhatta vuotta.

Kirja kertoo hyvin tuolloisesta yhteiskunnasta jolloin kunnia oli hyvin tärkeä valuutta ja kirja kertoo myös useita eri rakkaustarinoita, joista suurin osa päättyy syystä tai toisesta hyvin traagisesti.

Omasta mielestä kiinnostavin asia kirjassa, oli tarinana rakentuminen, joka loi loistavan pohjan lopun traagisille ratkaisuille. Jos loppuratkaisu valkenisi muilla tavoin kuin hitaasti ja pieni pala kerrallaan, ei se minusta olisi yhtä vahvoja tunteita herättävä. Juonen syvyys oli esimerkillisen sopiva, ja pituus täydellinen.

En voi rehellisesti sanoa, opinko teoksesta muutakuin, että häpeä on nähtävästi ollut suuri kuolemanaiheuttaja ylhäistössä antiikin Kreikan aikaan. Mitä henkilöihin tulee, vaikutti Antigone minusta persoonaltaan ja luonteeltaan kiinnostavimmalta, olihan hän juuri Oidipuksen ja tämän äidin insestin tuotos, mutta halusi silti kunnioittaa vainajaa joutuen maksaa siitä omalla hengellään. Minusta tälläinen perheelle omistautuminen, sen epäkohdista huolimatta on hyvin kunnioitettavaa ja jotain, mikä saatetaan helposti nykymaailmassakin unohtaa.

En voi suositella kirjaa kellekkään, sillä se oli tasokkuudestaan huolimatta erittäin raskasta ja välillä pitkästyttävää luottavaa. Etenkään kohtausten välissä olleet aukeaman mittaiset laulut eivät saaneet minua hyppimään innosta vaan olivat pitkästyttäviä ja merkityksettömiä. Kirjoitetussa mielessä laulut eivät ole läheskään yhtä viihdyttäviä kuin jos näytelmä esitettäisiin sinulle. Hämmästyttävää, eikö totta? 

1. Lukemisen alkupuolella

Kirjallisuusblogini Kuningas Oidipuksesta. Part I

Kun sain käsiini kirjan, josta olin kuullut puhuttavan historiantunnilla yhtenä ensimmäisistä koskaan tehdyistä näytelmistä, olin hyvin kiinnostunut päästä lukemista aloittamaan. Ennakkoluuloja minulla ei etukäteen ollut, tai en ainakaan niin ollut ajatellut, mutta kirja oli silti aivan jotain muuta kuin olisin osannut odottaa.

Käännös, jonka sain kirjastosta käsiini oli hyvin vanha, miltei 100 vuotias. Ottaen huomioon, että kirja on kirjoitettu jossain vuosisatana eKr. oletin tekstin olevan jotain aivan toisesta maailmasta. 10 sivua luettuani en voi sanoa, erottaisinko tätä näytelmää runokokoelmasta muun perusteella, kuin että aika-ajoin kerrotaan, kun kohtaus vaihtuu. Noiden 10 sivun aikana koin myös muutaman väliin laitetun laulun, jotka nekin ovat hyvin vanhaa kieltä sisältäviä, ja muistuttavat kielelliseltä asultaan muuta tekstiä aivan valtavasti.

Tähän mennessä on tarina lähtenyt liikkeelle vain sisarusten keskustelusta, että miten saisivat haudattua isänsä Oidipuksen ruumiin nykyisen hallitsijan sitä näkemättä. Selvisi myös kuinka heidän isänsä oli saanut kokea häpeän ollessaan naimisissa äitinsä kanssa, ja että heidän yhtä aikaa äitinsä ja mummunsa oli vienyt häpeän vuoksi oman henkensä. Voitaisiin siis sanoa, että tarina ei tarkalleen ottaen kovin hilpeästi lähde avautumaan.

Uskon, että tarina jatkuu takaumana, jossa kerrotaan tarkemmin kyseisen kuninkaan toiminnasta ja siitä miten tähän surulliseen ja synkkään hetkeen on tultu. Tällä erää en muuta kirjasta osaa tarinana suhteen kertoa, ja sen eteneminen näiden perustein on hyvinkin pitkälle pimeässä harhailua. Henkilöhahmoista en ole vielä oppinut muuta kuin ensimmäisen kohtauksen osanottajat, ja senkin vain koska heidän nimensä on ennen lukua kerrottu. Alkukeskustelussa on siis Antigone, joka oletettavasti on päähenkilö, hänen siskonsa Ismene, Antigonen pelkona oleva Kreon, Theban kuningas, Eurydike, Antogonen puoliso, Haimon, Antigonen poika, Teiresias, sokea tietäjä, vartija, sanansaattaja ja kuoro, jonka muodostavat Theban ylimykset. Lukemani tekstin aikana ei ole kuitenkaan esiintynyt kuin vartija, Antigone, Ismene, Kreon ja Kuoro, joista osa vain nimenä. Tästä johtuen ovatkin luonteenpiirteet ja ulkonäkö erittäin tulkinnanvaraisia, ainakin ensimmäisen 10 sivun jälkeen.